»Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu, kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!»
Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti alituinen pulikoiminen perhemainingeissa.
5.
Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin, kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja.
Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle.
Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli »kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä, joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen, iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja koettanut teeskennellä olevansa hieno herra».
Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti, mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta sankarista, nimeltä »sinun isäsi».
»Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus, sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri, hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään, pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko, joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies — ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä, sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No, sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin; hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin pahka puussa!»
Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista, muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.»
Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen, siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli: »Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja, Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli: