»Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen hän on, semmoinen — hutilus!»
Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka, yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt».
Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia. Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?»
Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua.
Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi. Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys — selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut antautua äänettömyyden koetukselle.
Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet, kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista, kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella, haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta juoksupoikien edessä.
»Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — — — en tiedä mitä.»
Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa ja epäilyttävällä tuulella.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
1.