»No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin. »Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa mieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan toimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?»
»Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa ja vastaanotoissa ja kaikessa — —»
»Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme tavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele, minä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten! Teidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja semmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —»
»Niin, Lucille. Kunnon tyttö!»
» — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten Florensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole ollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista? Tiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?»
»Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän, mitä kassarabatti on.»
»Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!»
»Hyi peijakas! Prerafaeliitit!»
He nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa.
Sir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia matkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja ihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti ylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!»