»Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä.
»Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili niin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää sinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.»
»Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on niin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.»
Babbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan sinua tervehtimään.»
»En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin yhdessä.»
»Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä ajan hotelliisi ja odotan sinua.»
KAHDESKYMMENES LUKU.
1.
Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun, hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen tuntemattomissa seuduissa.
Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille.