Babbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka häneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja kuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä Sir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja nuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte yrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi minulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja minä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan ensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle kovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois hänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.»
Mutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi.
5.
Regenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään pianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli ylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti ruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla seinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti katsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka osasivat rahan käyttelyn taidon.»
Hän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti taas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti epäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul oli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja taputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili. Babbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul puhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti katseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän käteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa suudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän huomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän tunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki Paulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas — — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain tervehdin häntä hiukan.»
Hän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit kaupunkiin?»
Paul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat: »Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei esitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli passiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen, jolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu. Hän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu.
»Missä sinä asut, Paulibus?»
Nainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui olevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty.
Paul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.»