»Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä ymmärrä!»
»En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.»
Babbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle ja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä.
»Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on ollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein hyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman hieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on joku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti selitellä ja todistella — — —»
»Ettekö mene sitä pitemmälle?»
»Miksei mennä? Jatka vain! Sano!»
»No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään, että hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan itsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei, peeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä tahansa, jos on mitään tehtävää!»
»Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty tänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn niin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja tulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä minua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.»
»Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun palaan Zenithiin.»
»Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä olet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva puolesi.»