Zilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä olin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin. Mutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen tosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta vain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt olevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli puhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin hän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina voi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin moittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo katsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan epäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän, ja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä, oikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!»
He juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla lupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä.
Paul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit menivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin, jonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat kulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille: »Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.»
»Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta nyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta minä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä enää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.»
YHDESKOLMATTA LUKU.
1.
Propagandakerhojen kansainvälisestä järjestöstä oli tullut maailmanvalta optimismin, miehekkään leikkisyyden ja ystävällisten liikesuhteiden alalla. Sen haaraosastoja on nyttemmin kolmessakymmenessä maassa. Mutta tuhannesta haaraosastosta on yhdeksänsataakaksikymmentä Yhdysvalloissa.
Ei mikään näistä ole niin toimelias kuin Zenithin Propagandakerho.
Zenithin propagaattorien toinen lunch maaliskuussa oli vuoden tärkein; sen jälkeen näet toimitettiin vuotuinen toimihenkilöiden vaali. Siinä agiteerattiin aika vilkkaasti. Lunch syötiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Jokainen neljästäsadasta propagaattorista otti saliin tullessaan seinällä olevalta taululta suuren selluloidinapin, jossa oli hänen nimensä, pilkkanimensä ja ammattinsa. Kymmenen sentin sakon uhalla oli kielletty ketään propagaattoria minkään yhteislunchin aikana puhuttelemasta toista jäsentä muuten kuin hänen pilkkanimellään, ja kun Babbitt hilpeästi nakkasi hattunsa hyllylle, kohisi ilmassa sanoja »terve, Chet!» ja »kah, Shorty!» ja »hei, Mac!»
Heitä istuu kahdeksan kunkin pöydän ääressä arvonnan mukaan. Babbittin pöydässä olivat Albert Boos, räätälimestari, Hector Seybolt säilykemaitoyhtiöstä Little Sweetheart, Emil Wengert, kultaseppä, professori Pumphrey Ritewayn Kauppakollegista, tohtori Walter Gorbutt, Roy Teegarten, valokuvaaja, ja Ben Berkey, kaivertaja. Propagandakerhon hyviä puolia oli, että samalta liikealalta sai saman pöydän ääressä istua ainoastaan kaksi, joten samalla pääsi kosketuksiin toisten ammattien ihanteiden kanssa ja oppi käsittämään metafyysillisen yhteenkuuluvaisuuden kaikkien ammattien — putkijohtotyön ja muotokuvamaalauksen, lääketieteen ja purukumiteollisuuden — välillä.