3.
Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia oli tarkoitukseton.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
1.
Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa, ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia.
Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein tiennyt mitä.
Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli.
Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä. Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta.
Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen. Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin Rescue, eräs nide, jonka kummallinen nimi oli Figures of Earth, Vachel Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H. L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan The Three Black Pennies. Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa, saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun valossa:
»Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti. Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi sentään pyssynkantaman päähän… Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä…»