Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin. Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin. Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa. Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti. Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin, ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan epätodellisuutta.
Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?» Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman levottomuutta ja pyyteitä.
Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä, mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä. Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink.
Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti:
»Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo — huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa. Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri:
Päivä kun niityllä kimmeltää, lapset ja mettiset temmeltää…
»Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. Minä en tiedä, mitä se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. Chilen Puutarharunoutta. Ja mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa!
»Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on myöhäistä!»
Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet heti.
Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia. Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi?