»Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!»
Louettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta epävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen, tunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin omatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden parin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti — — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja Louetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin opettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!»
Hetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen tarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi hänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!» lupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa olevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen sitä ja mutisi: »Anna olla!»
Sekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin ennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain Louettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet tekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen tukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon naiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän Paulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi. »Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän huolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan rinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!»
»Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.»
Rohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!»
»Hm — — —»
Pehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi
Louettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten.
»Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!»
»Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!»