Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun luulin, että teillä oli oma auto!»
»Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.»
»Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen ennenkin.
Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi, kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään sorkkia.»
Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa. Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä.
»Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!» esitti hän.
»Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin kotona.»
»Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.»
»Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin hurjasti.»
Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.»