»Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin te.»
»Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on pitkä tie kävellä.»
»Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?»
»No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä. Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni surullisena tiehensä.
Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja miten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla. Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen. Pysähtyessään levähtämään hän nauroi:
»Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin vanhoja! Mitä?»
»Uh — huh», myönsi Joe.
»Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?»
Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa.
»Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain vaaleanpunaiseksi kukaksi.»