Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka kiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea mitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen päivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset parveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle rannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja horjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi vehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen vaipuvansa uneen.
Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja ohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän ja tunsi itsensä miehekkääksi.
»Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja olisitte ihmisistä riippumaton?»
Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn sievoisen kenkäkaupan.»
Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan. Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä. Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä.
Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling nyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa. »Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!»
Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä — mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes hätkähti:
»Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!»
Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata tiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä hän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon näköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän istui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa, ettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä ja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre.
»Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen.