Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.
Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta, taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta välkähti äkkiä valossa.
Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja, haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin, mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla, mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa, joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.
2.
Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa, jonka nimenä on Floral Heights.
Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920, kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.
Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva. Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit rannalla hopeisen järven.
Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi, lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä ja räminää.
Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista.
Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi, kahtakymmentä yli seitsemän.