3.
Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.
Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon.
Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla.
Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.
Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja aikaansaada.
Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.
Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-, parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»
Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P——le!» Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P——le! S——lin p——le!»
Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa, ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P——le!» Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä.