»Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin, että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada heitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.»
»Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan, eikö olekin?»
Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina, jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen hyljeksittyä pientä kirkkoansa?
»Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle ystävälleen Seneca Doanelle.
Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä. Hän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi vakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja sai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi itsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi.
Äkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla Rieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon tusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä.
2.
Viisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut vaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään Zillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi huolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin epämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi yhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane.
Hän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä, ja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi ja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän laitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa vastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan, mutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen vanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli tanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena.
Babbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan seurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia Chicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan, viisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti Kunniaoikeutta.