1.
Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta, kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama, joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä, vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit, telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa tiilikiviä.
Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri, puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä vetelehtimässä!»
Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä, ettet satuta itseäsi!»
Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja, ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista.
Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi.
Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin.
Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava. Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli huolestuneeksi.
»Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja hiljaisella äänellä.
Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta »Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä, istui Chum Frink.