»Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey.
Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen: hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta, hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti:
»En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on kateellinen hänelle.»
»Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea, George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.»
Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi olevansa silmälläpidon alaisena.
3.
Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »— — —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin ymmärtää — — —»
Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa.
4.
Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha, liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet. Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin totta kai te suuret, rotevat miehet — — —»