»Ei millään muotoa.»
Babbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia, tuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret portaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista tiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana oli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen asuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä asui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista.
Syyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin auringonkimmelteistä vettä.
»Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin saakka», sanoi Babbitt.
»Niin, se on vapaata ja kaunista.»
»Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.»
»Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun puoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat tosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä ei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.»
»Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa vartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen, leuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan peltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.»
Kun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän miesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi:
»Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.»