»Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat nolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn vuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy jo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te ole samaa mieltä?»
»Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani kätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia tarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli arvossapidetty, julisti Babbitt:
»Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —»
»Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —»
»En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta liittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!' Maksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.»
»Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?»
»No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän teidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että olen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.»
»Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla päivääkään yli viidenviidettä.»
»E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea itseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —»
»Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä kuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.»