Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja, niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla.
Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta. Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä, menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti. Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu ilman mitään erikoista päämäärää.
Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella, en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard Littlefield tuli saapastaen vastaan.
»Aina vielä kesäleskenä, Georgie?»
»Aina. Kylmää taas tänä iltana.»
»Mitä vaimosi kirjoittaa?»
»Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.»
»Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?»
»Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.»
Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni tiehensä ja röhki.