»Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?»
»Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.»
»Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?»
Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja, ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin, Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta.
Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet, mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin?
Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen, mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt päivällistä erään liiketuttavan kanssa.
Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät Jennie ja Capitolina ja Toots.
Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs. Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom, ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä.
Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin. Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen yhtä nuori kuin Tanis oli… yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan.
4.