Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla ja hankkia minulle vähän?»
»Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi.
»Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis, viittasi laihaan, ivalliseen neitiin.
Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti.
»Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.»
Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla: »Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan käpäliäsi!»… Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen äänensä särähti.
Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.»)
Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis.
Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia, viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin: tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan:
»Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi, kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!»