»Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?»
»Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa viikkoon.»
»Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?»
»En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.»
Vaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly, vaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti hän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä, meni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että Tanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa tyllihameessaan.
»Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana!
Nythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?»
»Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme sietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.»
Babbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen vaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi itsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi Tanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa etevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä; ja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja nyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä kysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon velvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että hänelläkin oli huolia.
»Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle.
»Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi, ja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja tietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut mitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut sen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen minulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että Carrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me kaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa — Jumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja me olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan semmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista hienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään minua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin ainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä — hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän tahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja ellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja saa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin kärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin minun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu itsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät, etkö sinäkin?