»Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä tiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä sinä tekisit mamman suhteen?»
Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin. Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa, mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.»
Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin harmaa haamu ja liiteli heidän välillään.
»Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että työttömyys vähenee.»
»Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.»
Äänettömyys.
Babbitt teki epätoivoisen yrityksen:
»Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?»
»Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä, olenko vai en?»
»Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.»