»Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen tuolinsa nojapuulle.
Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui entiselleen.
»Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?»
»Tietysti pidän, pikku tyhmyri!»
»Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?»
»Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin täällä, ellen pitäisi.»
»Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä äänellä!»
»Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä: »Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti. Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?»
»Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä olet lohduttanut?»
»Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!»