Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua. Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä, että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että rakastat minua!»
»Minä rakastan sinua… Tietysti rakastan.»
»Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät, kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en ole vanha enkä tuhma, vai olenko?»
Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä. Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha! Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä liehitellyt.
Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella leikkauksella!»
Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli Tanisin syytä.
»Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —»
»Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.»
»Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia tulevaisuudesta.»
»Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean pahoillani!»