Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut tupakoimasta.
Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja, onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten hän oli hukannut lomakkeen.
Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.
Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille. Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu, niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä, sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.
Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita, huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus, epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua, hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista vähän hemmetin ahtaalle rahasta.»
Mutta puhelimessa hän sanoi vain:
»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä, tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»
»On.»
»Täällä on George.»
»Jaha.»