Myran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita ja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia portaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen unisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen.
Tohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään niinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia, vai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen päällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa. Hän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja mitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi nauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään ja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?»
Mrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko ilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua, ja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä olen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi vaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei ole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu umpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä tulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua. Minä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!»
Silloin tempasi Babbittin pimeä myrsky.
Silmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat häntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli kamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen ja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten todellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion tuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla. Babbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan horrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä kädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi luottavaisena hänen kädessään.
Babbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui nojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet väijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi. Huoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti ja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan ja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä ja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa selville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun päivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja suuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun Verona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?»
Hänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina aamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra ei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen oma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin hän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä, mielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua tai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta.
Veronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti Tinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä itkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut sanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja hyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä hitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden sävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään.
»Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan yhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan luultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten, vain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää sitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että kuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit potilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten. Heidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko sairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi kahvia ja livistä tiehesi!»
Tämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin, koetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle soitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän ajoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja sai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin tragedian naamarissa.