Hän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti sängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli vaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt kovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun on, kultaseni?»
»Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua repeilisi.»
»Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.»
»Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni eilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä nukuin ja — — — tuo auto herätti minut.»
Hänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi.
»On paras, että minä soitan tohtorille.»
»Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle jääpussin.»
Babbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan jäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta hakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen, luotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun hän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt tulee parempi.»
Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen voihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko vielä, kultaseni?»
»Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.»