Ja Eunice pyrähti Babbittin polvelle, suuteli häntä, painoi polkkapäänsä hänen kaulaansa vasten ja kuherteli:
»Minusta sinä olet hurjan paljon hauskempi kuin Howard. Mistä se johtuu, että Howard on sellainen vanha jääränpää? Miehellä on hyvä sydän ja hän on todellakin äärettömän lahjakas, mutta hänessä ei koskaan ole mitään vauhtia, vaikka minä kuinka koettaisin. Etkö luule, että voisimme tehdä mitään hänen hyväkseen?»
»Mutta Eunice, onko tuo nyt tapa puhua isästäsi?», sanoi Babbitt parhaalla Floral Heights-sävyllä, mutta oli onnellinen ensimmäistä kertaa viikkokausiin, näki itsensä vapaamielisyyden veteraanina ja nuoren polven lojaalisuuden tukemana. He menivät ulos ryöstämään jääkaappia. Babbitt sanoi vahingoniloisena: »Jos äitisi yllättäisi meidät täällä, niin saisimme siipeemme kaikki kolme!» Ja Eunice tuli äidilliseksi ja vatkasi heille hirveän määrän munia ja selitti mietiskelevän abbedissan tavalla: »Jaa, sen hitto tietäköön, minkä vuoksi naisasianainen niinkuin minäkin yhä jatkaa näiden miesten hemmottelemista!»
Näin virkistyneenä Babbitt oli häikäilemätön tavatessaan Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston johtajan ja Chatham-Road-kirkon kuoron johtajan, joka toisella kostealla kädellään tarttui Babbittin paksuun kämmeneen ja saneli: »Veli Babbitt, me emme ole nähneet teitä usein kirkossa viime aikoina. Minä tiedän, että teillä on paljon puuhaa, mutta te ette saa unohtaa rakkaita ystäviänne vanhassa Kirkkokodissa.» Babbitt ravisti itsensä irti lemmekkäästä otteesta — Sheldyn tapana oli pitää toisen kättä kauan — ja mörisi: »No jaa, luultavasti voitte hoitaa liikettä siellä ilman minua! Ikävä kyllä, Smeeth, minun täytyy lähteä. Hyvästi!»
Mutta jälkeenpäin hän huokasi: »Jos tuolla valkoisella madolla oli rohkeutta koettaa vetää minua takaisin Vanhaan Kirkkokotiin, niin on myöskin Pyhän Liigan täytynyt puhella minusta paljon.»
Babbitt kuuli heidän kuiskaavan — kuiskaavan — tohtori John Jennison
Drew'n, Cholmondeley Frinkin, vieläpä William Washington Eathornenkin.
Itsenäisyys tippui pois hänestä, ja hän vaelteli yksin kaduilla peläten
ihmisten kyynillisiä silmiä ja kuiskausten alituista sihinää.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
1.
Makuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka epämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan: »Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi puhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.» Silloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi tuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli, kuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut.
Käännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli Tanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla joku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi, jos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei maksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa karttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot liukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan häpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan kuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen käskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä mihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä.