Hänen pelossaan oli kuitenkin uhmaa. Hän tunsi itsensä itsepäiseksi; joskus hän katsoi olevansa oikea miesten mies, yhtä rohkea kuin Seneca Doane. Välistä hän aikoi mennä Doanen luo ja sanoa tälle, mikä anarkisti hän oli, mutta ei koskaan tullut aikomusta pitemmälle. Mutta kuullessaan hiljaisia kuiskauksia ympärillään hän yhtä usein valitti: »Herra Jumala, mitä olen tehnyt? Vähän peuhannut Konttikunnan kanssa ja antanut Clarence Drumille hiukan nenälle siitä, että hän oli sellainen ääretön bluffi. Minua ei kukaan voi moittia siitä, että minä morkkaisin ihmisiä ja koettaisin pakolla tyrkyttää heihin aatteitani.»
Hän ei kestänyt jännitystä. Ennen pitkää hän tunnusti kernaasti tahtovansa paeta takaisin siihen turvalliseen oloon, jossa hän oli kuin muutkin, edellyttäen, että löytyisi siivo ja kunniallinen paluutie, mutta — hän ei tahtonut suinkaan tulla takaisin ajetuksi, hän ei tahtonut, vannoi hän, nielaista nöyryytystä.
Ainoastaan kiivaissa otteluissa vaimon kanssa tämä pelko pääsi pinnalle. Myra valitti, että hän tuntui hermostuneelta, eikä ymmärtänyt, miksei Babbitt tahtoisi piipahtaa Littlefieldien luo. Babbitt koetti, mutta ei osannut selittää hänelle kapinallisuutensa ja sen rangaistuksen hämärää suhdetta. Ja ilman Paulin ja Tanisin seuraa ei hänellä ollut ketään uskottua. »Herra Jumala, Tinka on ainoa ystävä, joka minulla enää on», huokasi hän, jäi lapseen seuraan ja leikki seurapeliä hänen kanssaan koko illan.
Hän aikoi mennä vankilaan tapaamaan Paulia, mutta vaikka sai tältä lyhyen kortin joka viikko, hän ajatteli Paulia kuin vainajaa. Tanisia hänen oli ikävä.
»Minä ajattelin olevani muhkea ja riippumaton, kun jätin Tanisin, mutta minä tarvitsen häntä. Hyvä Jumala, kuinka minä tarvitsen häntä!» kiivaili hän. »Myra ei yksinkertaisesti saata ymmärtää. Ainoa elämä, jota hän voi ajatella, on suoriutuminen olemalla ihan samanlainen kuin kaikki muut. Mutta Tanis sanoisi minulle, että minä olen oikeassa.»
Niin hän antoi perään ja meni eräänä iltana myöhään Tanisin luo.
Hän ei ollut uskaltanut toivoa sitä, mutta Tanis oli kotona ja yksin. Mutta hän ei ollut Tanis. Hän oli kohtelias nainen, jonka kulmakarvat olivat korkealla, jonka aseena oli jäätävä kylmyys ja joka oli Tanisin näköinen. Hän sanoi: »Jaa, Georgie, mikäs on?» niin tyynellä ja välinpitämättömällä äänenpainolla, että Babbitt lähti tiehensä kuin ruoskittuna.
Ensimmäinen lohdutus tuli Tediltä ja Eunice Littlefieldiltä.
He pyrähtivät sisään eräänä iltana, kun Ted oli kotona yliopistosta, ja
Ted nauroi:
»Mitä minä kuulen Euneltä, pappa? Hän sanoi, että hänen pappansa sanoo sinun saaneen aikaan saakelinmoisen jyryn puolustamalla Seneca Doanea! Mainiota! Anna niiden vaan levittää silmiänsä, ravista heitä, tämä vanha kaupunki nukkuu!»