»Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut jonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä K.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman vararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että sinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon, johon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.»
»Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei ole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää ihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi tehdä juuri mitä tahtoo.»
»Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta jos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma, niin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi, vai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi enemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku hullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.»
Samana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs saituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi tontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä, liian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.»
Viikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää, että Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta ja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian hoitaakseen.
»Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä ihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän on varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen agentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson huolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa pötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän päätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin, ja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä ei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää päästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli muka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi komentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava.
Ei mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton pikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan päteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa oli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt oli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss Havstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää — tuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa, puuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä hintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta ajatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista kauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet olisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien ja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen konekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi, kun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin tuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten juttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss McGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle.
Silloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen oli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey & Wingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi. »Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä ennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan sai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.»
Harmaa pelko asui nyt alati hänen rinnallaan. Hän tarkkasi Fritz Veilingeriä, nuorta agenttia, ja mietti, mahtoiko tämäkin jättää hänet. Joka päivä hän kuvitteli, että häntä syrjäytettiin. Hän pani merkille, että häntä ei pyydetty puhumaan Kauppiasyhdistyksen vuosipäivällisillä. Kun Orville Jones piti suuret pokeri-illalliset, eikä häntä kutsuttu, oli hän varma, että se oli tarkoitettu nolaukseksi. Hän pelkäsi mennä syömään lunchia Atleettikerhoon ja pelkäsi olla menemättä. Hän luuli, että hän vakoiltiin, että hänestä kuiskailtiin, kun hän lähti pöydästä. Kaikkialla hän kuuli kuiskausten sihinää: asiakkaittensa konttoreissa, pankissa, kun hän teki jonkin talletuksen, omassa kodissaan. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyään, mitä hänestä mahdettiin puhua. Koko päivän hän kuuli heidän kummastelevan: »Babbitt! No, mutta sehän on täydellinen anarkisti! Täytyy tosiaan ihmetellä hänen rohkeuttansa; ruveta liberaaliksi ja elää oman päänsä mukaan! Mutta hän on vaarallinen ja häntä tulee pitää silmällä.»
Hän oli niin hermostunut, että kun hän jossakin kadunkulmassa tapasi kaksi tuttavaa, jotka seisoivat ja puhelivat — kuiskailivat — hän hätkähti ja saapasti ohi kuin kiinnisaatu koulupoika. Kun hän näki naapurinsa Howard Littlefieldin ja Orville Jonesin yhdessä, katsahti hän heihin, meni sisään karttaakseen heidän vakoiluansa onnettomana ja varmasti uskoen, että he olivat kuiskailleet — juonitelleet — kuiskailleet.