Ja kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret jo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän pelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli laikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja miehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin pientä vauvaa.
Ambulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa hän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten hallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja istumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka halveksi aviomiehiä.
Hän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren asettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti imelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui eräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa, ikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että oli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään muuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän ei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine hajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä sisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän ei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin omaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri, alati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä hän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja asianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen. Yhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa nutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli ruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja pumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan ja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa ja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni imeytyneitä parasiitteja.
Hän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt katumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin syvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta, joka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen sisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla hän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen — Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien oikeauskoisten joukossa.
Sitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on täysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja silloin saatte tavata hänet.»
Babbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella. Myran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi, että Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen huokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt nauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi: »Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä menen ja tilaan sata litraa Vermontista.»
2.
Seitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi häntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana he lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän kosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra oli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi pauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt naapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän oli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen tuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard Littlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli tehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen sellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita New Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson kutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä ruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher & Steinin koko varastosta.
Kaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä häntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon jäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen: »Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä ylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin.
Eräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden aikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät. Gunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän lakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he kulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George, vanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin. Minä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä tunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan Kansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja me tarvitsemme sinun neuvojasi.»