Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.
Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta, mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia, samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa, Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana, ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä hintaa.
Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.
Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen kaikki haitat ja edut.»
Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa. Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat. Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen Advocate-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.
Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»; hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi. Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.» Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä loitolla meidän kodeistamme.»
Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:
»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen. Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»
Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista. Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin. Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon, jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon vastaan ja möi sen.
Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella nykyaikainen »septic tank».