Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja »ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.» Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa.
Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja laskelmiansa:
»Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa; harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan! Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe, joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — — Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka sentin, minkä suinkin voivat — — —»
Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?»
Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi», vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai kahdessa ainakin kymmenen minuuttia.
Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä tupakkamies tarvitsee.»
Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton.
»Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa, on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!»
Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset.
3