»Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan sinun kaupassasi, Sid?»
Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada halpaa rojua, mutta ajan mittaan tulee halvimmaksi — — paras, minkä ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta, George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla; sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. Ajan mittaan on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.»
»Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä — mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.»
Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta loppuponnesta hän haltioitui:
»Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen. Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja möit sen.»
»Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja taputti käsivarrelle.
»Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa lämmitystä varten.»
»Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia, ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!»
»Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli. Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi. Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää — ja sanoivat:
»Kuinka voit, vanha hevoshuijari?»