»Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?»
»Mainiosti, senkin töppönen.»
Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi, että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat 'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja vakaasti ja hienosti.
Atleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman keisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli kiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali, Zenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos. Se oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset ikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja gobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista. Näkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin kuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli koristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli avoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka kerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan linnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä vetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun ei ollut ikinä vielä ollut tulta.
Puolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui kaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä ovea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein, professori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T. Cholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones, jonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat kerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun hän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei, istu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien kanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George? Nämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.»
Hän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme näyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään pienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä syylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä erittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin seurasta.
Aamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain lampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia, ja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä annoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti suolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti, ennenkuin uskalsi sitä maistaa.
Paul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän etuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen kylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän puhumaan:
»Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti minulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja kuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen puuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on se sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin tavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon Grobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan sellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin: pitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja kuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen, eikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia — ja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon ja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa ja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä kuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen tyytyväinen.»
Tämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät huudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa ja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden ja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja epäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun: