Eräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa talossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa, jotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli jäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja punainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen allekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin tavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta — ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä. (Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko metsästyskuva, Madame Fait sa Toilette-kuva, värillinen valokuva jostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki neljä.)
Se oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin vanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä ajokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä myöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä muhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa ei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset tulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat kuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita.
Seinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei käyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs musiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät tuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he musiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan kiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman symmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä eikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia tai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä.
2.
Kotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi keskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen koipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen luettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät kohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski, kynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon liivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa ja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos jotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat, hylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset jalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron vieressä kellarikerroksessa.
»Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs.
Babbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin.
»On varmasti.»
»Omena on luonnon paras apukeino.»
»Niin, se — —»
»Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen säännöllisiä tapoja.»