Päivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja salaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta kananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä.
Tavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa; flirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja keittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien vaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli vielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli saanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän:
»Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin haluan kahdeksasta dollarista litran — —»
»Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä laatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu seisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja sanoo — — —»
»Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto — — —».
»Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa kieltolakikysymyksessä — — —»
»Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä ja kaikkinaisia — — —»
»Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en aio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan amerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!»
Mutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei missään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki keskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole kuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.»
Vasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi keskustelu muille aloille.