Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — — Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä. Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.»
Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?»
Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan niin että hän käsittää sen. Sano näin: 'Buena giorna, señor, com sa va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor?'»
2.
Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen: »Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin. — Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen. (»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun Howard Littlefield luennoi:
»Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä: »Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle — — —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?»)
He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut niin hauskaa!»
Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli: »Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi kyynillisesti vaimonsa puoleen.
Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän, että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?»
Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne päinkään.»