He vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi kauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla, mutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He ihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen syvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen tarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen sankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai rohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli Kauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi oli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti yleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen puolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä.
Keskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli viuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin taitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja »firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia poikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin postimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen Kaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi korkealentoiseksi.
He olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat erään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit nuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä komeroita.
»Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul.
»Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling Hortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi kolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi veluurihattuinen mies kunnioittavasti.
»Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka valo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine romukasoineen», sanoi Paul.
He tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on tosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja kaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista, ellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta. (Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle avulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani katson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina. Huolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka kieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus, minkä te niistä saatte!»
Paul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti junaan.
»Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt.
»Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen aikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi olla aikataulu täällä jossakin.»