»Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne enää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio — hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua olla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla professoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa pois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi liittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle, hänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole rotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan, kun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla, mikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia ja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.»
»Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi veluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita perhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä pannaan raja maahanmuutolle. Juutalaisten ja hunnien täytyy oppia, että tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne. Kun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on, ja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä ihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.»
»Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän vakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien hintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja Dakotan vehnäsadon toiveisiin.
Mutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli matkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa »vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän huomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat, heitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!»
He tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi.
Paul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin asenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa tuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja vetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan pimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta olettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun juna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa edestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka muistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien ja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä kaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen tyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin kehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään takaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen asti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he pudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä, että täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.»
Babbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa hautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää daamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi, toinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli ohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat kuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen.
YHDESTOISTA LUKU.
1.
Heillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa, mitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu sen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä mutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa kylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden tulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä kahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen, ja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi kertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja kaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä päivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista! Peijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä Zenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla, mutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas kaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski, nyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten kulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?»