Mutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni matkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus, ennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän.
Eräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat Aquitanian ruhoa ja savutorvia ja radioantenneja.
»Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon yli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin ja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata drinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa tänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä sinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?»
Paul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet nyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun valtaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista aitaa vastaan lapsekkaan laihalta.
Toistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?»
Paul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun Babbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään pois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta.
»Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan katsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin kiinnostunut.»
2.
Vaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien hevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän korkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän sanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa, pääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen vapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat pienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa. Tukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli vesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas, päässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään erinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä vuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira, musta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin, kyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta virtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille balsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja järven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä. Kaikkialla vallitsi pyhäinen rauha.
Äänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä. Paikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä tahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua. Enkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista puhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!»