Laiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti hännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa sitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden sekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti, ylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja Mikon edessä.

Miranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillä niin se sanoi", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, "kun Tähti tuli ja ajoi sen pois."

VIII LUKU.

Kirves ja sarvet.

Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta vuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena yhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet yöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat sekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen monia muita.

Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien härkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä väleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta Wapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata silitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista keihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä vastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä päivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne kaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän kuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta kylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä, olivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat muille laitumille.

Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni. Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista. Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon, vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä. Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi, pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen selvitettäväksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät, kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.