"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli tullut oveen.
Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän, Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä häntä tarvittiin.
"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista. Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.
"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen harmillinen.
"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."
"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään sen rinnalla; vai mitä?"
"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä kesystä karhusta — sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista, — jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.
Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä ja sileätä tietä.
Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon alaiseksi.
"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda, sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä tarkottanut niin mitään.