Hän keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Hän oli vasten vaiteliaita tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Hän tunsin luonnon vaatimusten voiman. Hän odotti, että Kirstin yksinkertaiset ruumiilliset tarpeet puhuisivat hänen perusteittensa puolesta. Hän odotti juuri sen verran, että paistin kutkuttava haju oli huoneen täyttänyt ja tehnyt ihmeensä. Nyt olivat lumot liikkeellä. Hän katsoi Kirstiin vastauksen saadakseen.
Paikalla tämän hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, että hän oli oikeassa. Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitä hän tarvitsi. Hänellä ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt hänen tuli kamala nälkä. Sitä paitsi tuhannet pienemmät voimat, joita pitkät keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat häntä juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syönti hänelle merkitsisi. Mutta — entä Miranda? Kirsti tuijotti häneen hermostuneen pelon vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei näyttänyt tietävän mitään siitä, mitä mökissä tapahtui. Hänen pohjattomat silmänsä tuijottivat suurina ja hajamielisinä ulos akkunasta. Hän koetti kaikin voimin ajatella salaperäistä vaaleansinervää sädetulvaa, joka näytti valuvan täysikuusta kuin virta; — piileviä karvaisia eläimiä, joiden hän tiesi ääneti kulkevan edes takaisin aarniometsän kuutamoisten aukioitten poikki; — hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvässä turvassa korkeiden lumiseinämäin välissä, tallattuaan itselleen siihen pari viikkoa takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyrässä lämpimässä pesässään petäjän juurakon alla, sylen verta nietosta päällään. Mutta oikeastaan hän kiukkuisella epätoivolla paadutti mieltään ihmeellistä ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun vaikutuksesta oli hänessä heräämässä. Hän melkein kauhulla huomasi joutuneensa sotaan itseään vastaan, — huomasi, että toinen puoli hänen luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyä ruokaa.
Taavi huomasi kysyvän katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.
"Ah, ei teidän tarvitse häneen katsoa, Kirsti, saadaksenne häneltä kannatusta tuhmuudellenne", hän jatkoi. "Puhuin siitä hänen kanssaan eilen illalla, eikä hänellä ollut mitään sanottavaa lääkettäni vastaan."
Mutta Miranda ei vain vieläkään sanonut mitään. Jos Miranda, jolle lihan hylkääminen oli uskonto, saattoi tinkiä vakuutuksestaan, niin miks'ei hän, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde, voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttä tapaa? Hän oli sisällisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai kaksi epäröityään hän teki päätöksensä; ja kun Kirsti kerran päätti, niin harvoinpa asia siihen jäi.
"No minä sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", hän sanoi verkkaan. "Minä koetan sitä kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa, niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja tässä on ripponen pippuria."
"Ei", vastasi nuori erämies iloaan salaten, kun hän paistille kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minä itse kaipaa, en minä kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta. Mutta ei mikään sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita minä täällä saan — kihisevän kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos ja kananmunat, jotka te osaatte keittää niin maukkaiksi. Minä täällä ollessani usein ajattelen, etten välittäisi vaikk'en enää koskaan näkisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidän ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikä ihminen mihinkään pääse luonnon aikomuksista. Meidän hampaamme todistavat sen todeksi ja sisälmyksemme myös — minä olen tästä kaikesta lukenut lääkärien kirjoista. Minä luen koko joukon erämökilläni. Asia on se, Kirsti, että me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu — elääksemme kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna — ja ellemme me aina joskus saa joka lajia, niin sitten pian käy huonosti."
Taavi ei vielä koskaan ollut puhunut näin paljoa; mutta nyt hän kiihkeästi koetti estää, ettei asiasta syntyisi väittelyä. Puhellessaan hän paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen pöydälle. Kirsti söi mielihalulla, joka sai Taavin vakuutetuksi siitä, että hän oli osannut oikeaan. Kirsti söi kaikki mitä hän oli paistanut; ja Taavi oli niin viisas, ettei paistanut lisää, että ruokahalu säilyisi vielä huomiseenkin. Sitten Kirsti söi muutakin ruokaa harvinaisella himolla. Miranda palasi pöydän ääreen, jutellen hauskasti kaikesta muusta paitsi ei terveydestä, ruuasta eikä metsästyksestä. Itselleen hän oli vihoissaan; mutta Taaville hän hymyili tämän ihmeeksi niin suloisesti kuin harvoin ennen. Häntä liikutti Taavin hienotunteisuus, tämä kun oli esittänyt paistin lääkkeenä; ja kun hän itse oli sanonut mieluummin syövänsä heidän tavallisia verettömiä ruokiaan, niin oli hän tavallaan asettunut hänen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut hänen periaatteitaan vastaan. Mutta — voi sitä hyvää tuoksua! Se höysti mökin ilman; se synnytti kiihkeätä himoa hänen hämmästyneessä ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseään kohtaan.
Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa palata hänen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinä olet hyvä tohtori, Taavi Titus, ei siitä ole epäilemistäkään; minä alan jo voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi ylös ja sanaakaan sanomatta lähti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittämään ja mielentilaansa selvittelemään.
Taavi olisi seurannut häntä, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa hänen olla", hän sanoi tarkotellen, matalalla äänellä. "Hän on saanut niin paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."