"Suokoon Jumala, että sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti hurskaalla hartaudella.
"Kaksi pääsi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.
"Sepä oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvällä mielellä; "tule nyt syömään illallista."
"Ei juuri vielä, Kirsti", vastasi tulija, myttynsä avaten. "Minä olen viime aikoina huomannut, että te näytätte niin huonolta eikä teille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillä tavalla, niin minä ymmärrän asiaa yhtä hyvin kuin moni tohtori, ja minä tiedän mistä siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja paistinpannua, niin minä laitan teille illallisen, joka parantaa teitä paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."
Miranda tiesi, mikä siitä oli tuleva. Hän tiesi, että Taavi oli käynyt erämökillään saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei hänen tarvitsisi kokea niitä vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen alaisten eläinten tappaminen. Hän tiesi myös, että Taavi tuskin oli ennättänyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut neljässäkolmatta tunnissa. Siitä huolimatta impi paadutti sydämensä häntä vastaan. Hän loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jännitetyllä mielellä, mitä hänen äidillään olisi sanottavaa tästä perin tärkeästä asiasta.
Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillään. "Tuossa on tuli, Taavi", hän sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressä. Mutta mitähän sinä olet tuonut? Minä olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua — vaikkei siltä, ettei se ruoka, jota Miranda ja minä tavallisesti syömme, olisi hyvää ja terveellistä."
"No niin, Kirsti", nuori erämies vastasi syvään hengähtäen, ennenkuin kävi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen hirvenpaistin päältä, "ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistä hirven lihaa; ja minä nyt paikalla paistan teille tämän murean viipaleen, jota tässä leikkaan irti."
Kirsti säikähti aivan suunniltaan. Mökissä oli lihan kielto ollut niin kauan voimassa ja kylläkin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka puolelta pönkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, että Taavin sanat hänestä melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, että hänen olisi pitänyt suuttua; mutta kävikin niin, että hän vain oli levoton siitä, mitä Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla hän äkkiä tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyä tavaraa kohtaan. Hän loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi näytti kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
"Mutta tiedäthän sinä, Taavi", hän sanoi nuhdellen, "ettemme me kumpikaan koske minkäänlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinä mielipiteemme tästä asiasta."
Sanat sinään olisivat tyydyttäneet Mirandaa, ellei hän olisi huomannut äänen sävyssä jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivät vaikuttaneet vähääkään. Hetken aikaan hän ei vastannut mitään, leikkasi vain kiireesti viipaleita paistista. Hän latoi ne huolellisesti kuumaan voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten hän, oikaisten itsensä työstään suoraksi, puukko kädessä reippaasti vastasi: "Se on aivan oikein. Mutta nähkääs, kaikki ihmiset pitävät minua vähän kuin tohtorin tapaisena, ja tämä ruoka, jota nyt teille paistan, ei oikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikä ole oikein, että te nyt kiellätte sen itseltänne, kun tarvitsette sitä rohtona. Se on väärin Mirandankin vuoksi. Enkö minä ole nähnyt, kuinka te olette kaiken talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikä mistään muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas heittää lihan, jos haluttaa — ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan sekaantunut; mutta nyt —"