"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti", hän intti ja naurahti hieman väkinäisesti. "En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän lähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä kyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin aina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!"
"Miranda", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, "minä soisin, ettet sinä olisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi samalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi toista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat ainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa, ole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."
"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen kätensä ovat niin veriset", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.
Nuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan molemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.
"Hyvää yötä teille kummallekin", hän sanoi rattoisasti. "Enköpähän minä ole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä."
Hänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella huomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman eroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi hänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: "Miranda, minä soisin, että sinä kiintyisit Taaviin". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa varotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä oli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista sydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi Taavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.
Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit" apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja Miranda juuri istuivat illallispöytään, kun Taavi astui sisään. Hänellä oli mukanaan ruskeaan säkkiin kiedottu mytty, ja tällä kertaa hänellä oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemättömän innostunut, mutta Miranda näki rihlan ja jäykistyi. Taavi huomasi hänen katseensa ja vaiston välähdyksellä paikalla käsitti sen.
"Minun täytyi ottaa se matkaan, Miranda", hän selitti hätääntyneenä. "En olisi tänne muutoin päässyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet, kuusi kappaletta. Kävivät kimppuuni oman mökkini ovella."
"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon äänellä. "Ne ovat maanvaiva."
Aina siitä etäisestä päivästä, kun hän lapsen kasvojaan ruutua vastaan painaen, lapsen sydämensä kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli nähnyt susien hyökkäävän Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, hän oli koko sielustaan vihannut näitä ahnaita petoja.