"Näinhän minä, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minä en käsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään; mutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua", lisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.
"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda", vastasi Taavi epäröiden, "sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee."
"No mitä?" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä painostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.
"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!" sanoi Taavi.
Seurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta poikki kimaltelevien kenttien.
"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei mikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä saada." Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea lujempia otteita.
"Minä en usko sinua!" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.
"No niin, saadaanpahan nähdä", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys hänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.
Hän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään ruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon tuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että Taavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda rehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian huolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään, eipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti sen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin päättää se mielensä mukaan.
Nuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana tavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi heti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei suostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan, olivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden vaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut uskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin peittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.